Ollaan aina ennenkin pärjätty näin – ja näitä sopimuksia on kuitenkin niin vähän

Otan tässä kirjoituksessa kierroksen henkilökohtaisen kautta ammatilliseen elämään ja sopimustenhallintaan.

Tunnustan aina silloin tällöin turhautuvani. En ole erityisen kärsivällinen ja pitkäjänteinen ihminen. Elän koko lailla hetkessä, asioiden pitäisi olla hoidossa jo eilen tai viimeistään tänään. Potentiaalisten asiakkaideni rauhallinen harkinta – joka kestää toisinaan jopa vuosia – tuntuu siksi minusta joskus turhauttavalta, olisihan minulla aivan erinomainen ratkaisu heidän ongelmiinsa (josta he tosin eivät vaikuta olevan kovin tietoisia).

Viimeisen kuluneen vuoden aikana olen joutunut kahdesti tapaturmaan, joiden seurauksena oma asenteeni on muuttunut merkittävästi ymmärtäväisemmäksi asiakkaitani kohtaan.

Ennen olin haavoittumaton. Kokonaiset 18 vuotta ennätin käydä punttisalilla ilman ainuttakaan merkittävää vammaa. Minua ei myöskään koskaan ollut leikattu, eikä yksikään luuni ollut murtunut. Uhrasin hyvin vähän, jos lainkaan, ajatuksia vapaa-ajan tapaturmavakuuksiin.

Sattumalta (ja onnekseni) yrityksemme oli kuitenkin heti perustamishetkellä hankkinut avainhenkilöillemme kattavan vapaa-ajan vakuutuksen, joka kattoi urheilutapaturmatkin. Ymmärrykseni haavoittumattomuudestani alkoi muuttua ensimmäisen kerran vappuna 2010, jolloin mursin nilkkani. Nilkka murtui tanssilattialla, joten jo itse tapahtumassa oli eeppisiä piirteitä. Nilkutin kolme päivää murtuneella nilkalla, kunnes ystäväni saivat minut painostettua ortopedin pakeille ja lääkärin määräys oli tuolla kertaa 8 viikkoa kepeillä jalka kipsattuna. Vakuutus kattoi erikoislääkärikäynnit ja muut olennaiset kulut.

Toinen, tällä kertaa isompi, muistutus omasta haavoittuvuudesta tapahtui salilla hiljattain. Palattuani joululomalta kuntosaliharrastus muuttui kilpailuhenkiseksi yliyrittämiseksi. Kävin tammikuussa salilla lähes joka päivä ja lepopäivät jäivät vähiin. Kun sitten erään treenin aikana innostuin pitkästä aikaa tekemään penkkiä, se kymmenes toisto 100 kilolla repi tuntuvasti jotakin rikki rintalihaksesta. Jälkeenpäin voi todeta, että tammikuun liian vähäiset lepopäivät ja liian vähän venyttelyä ja verryttelyä ennen raskasta harjoitusta– ja huomasin käyväni neljällä eri lääkärillä, joista urheilulääkäri totesi vamman vakavuuden (rintalihaksen alempi kiinnitys revennyt olkavarresta) ja passitti leikkaukseen.Leikkauksen jälkeen käteni oli kolme viikkoa kantositeessä ja edessä on yhä neljä kuukautta toipumista, ennen kuin harjoittelun voi täysipainoisesti aloittaa uudelleen.

Tälläkin kertaa vakuutus pelasti tilanteen. Saatoin saada parasta hoitoa vammaani ja olla varma, että asiat hoituvat niin kuin pitää. Toki opin nyt viimeistään, että en enää koskaan tingi harjoituksen ja levon välisestä oikeasta suhteesta, venyttelystä ja kuuntelen muutenkin paremmin kehoani.

Ymmärrän nyt, että sopimusten kanssa on aivan sama juttu. Niin kauan kun mitään sopimushäslinkiä – tai suurempaa katastrofia – ei ole sattunut, on perin vaikeaa keskittyä sopimustenhallinnan kuntoon laittamiseen. Kun jotakin sen sijaan on sattunut ja vahingolla (esim. eräpäivästä myöhästymisellä) on hintansa, konkretia on helpompi hahmottaa ja riittävät resurssit allokoidaan parempaan hallintaan siirtymiseksi.

Ymmärrän, että olemme inhimillisiä. Totuutemme on tämän hetkinen käsityksemme olevasta, ja jos jotakin muuta yllättävää sattuu, käsityksemme laajenee. Toivottavasti monet oppivat vähemmän kantapään kautta kuin minä.

Hyvä sopimustenhallinta on kuin kunnossa oleva vakuutus.

–Timo